Moottoriveneilijästä moottorittomaksi purjehtijaksi

Otteita s/y Hui-Hai ll:n lokikirjasta

Liittyminen purjehdusseuraan

Olin juuri päättänyt puhelun Helsingfors Segelsällskapin kommodorin Tapion kanssa joulukuussa 2014. Puhelu oli oivallinen ja sisälsi kielikuvan punaisen maton rullauksesta laiturille, avoimuutta, inklusiivisuutta sekä pieniä köliveneluokkia. Ajatukseni mahdollisesta purjehdusseuraan liittymisestä oli toteutumassa.

Näytti siltä, että muutama kuukausi sitten hankkimani Hui-Hai II olisi saamassa laituripaikan seurasta, joka on ollut aikanaan synnyttämässä kyseistä veneluokkaa – haivenettä.

Samalla olin myös itse ottamassa tähänastisen puuveneharrastukseni suurinta askelta, sillä olin vaihtamassa pikku fiskarilla putputtelun valkoisilla purjeilla seilaamiseen. (Fiskariseikkailuistani on tarina Puupaatissa 1/2015). Purjehdukseni ennen oman purjeveneen ostoa pystyi laskemaan yhden käden sormilla ja siksi tuleva jännitti, mutta kutsui myös seikkailuna. Talven aikana käydessäni telakalla fiilistelemässä uutta venettäni mietin usein veneen mukana tullutta perämoottoria, joka pötkötti veneen alla trailerin laidalla. Se ei sopinut veneen tyyliin lainkaan ja lisäksi peitti bensanhajunsa alle puuveneen oikean tuoksun. Kokeneen metriluokkapurjehtijan ja tulevan seuratoverini Jussin sanoin: “perämoottori klassikkoveneessä on kuin syylä nenän päässä”. Päätin esteetikkona myydä kaksitahtibensakoneen pois, sillä eihän venettä oltu suunniteltu sellaisen eteen. Ollessani kuitenkin kokematon purjehtija ajattelin korvata Evinruden saksalaisella sähköperämoottorilla Torqeedolla, jolla voisi hoitaa tiukan paikan tullen laiturimanööverit, jotka ei kokemattomalta kipparilta ja miehistöltä muutoin taipuisi.

Kevään edetessä päädyin kuitenkin keskustelemaan HSS:n järjestämällä puuveneveistämökäynnillä perämoottorin tarpeellisuudesta. Kokeneemmat klassikkopurjehtijat Tapio ja Heikki kertoivat omista kokemuksistaan moottorittomasta purjehduksesta metriluokkaveneillä ja saaristoristeilijöillä.  Sain kannustusta ryhtyä myös moottorittomaksi purjehtijaksi. Perämoottori kuulemma toisi liikaa muuttujia laiturimanöövereihin, kun olisi arvottava purjeiden laskemisen ja moottorin käynnistämisen välillä ahtaissa satamissa. Pelkillä purjeilla homma olisi selkeää: “Kun tuulee, purjehditaan ja kun ei tuule, melotaan”. Esteetikon lisäksi tunnustan olevani myös hieman puritaani ja olin kuin Hangon keksi keskustelun jälkeen. Moottorittomuus puhutteli minua suuresti. Ja lisäksi säästyneillä moottorirahoilla voisin ostaa uudet kilpapurjeet tulevaisuudessa!

Ensimmäinen lähtö purjeilla

Ensimmäinen lähtömme laiturista purjeilla ei ollut suoraan purjehdusoppikirjasta, mutta asenne alussa ratkaisee lopputuksen. Olin kevättalven aikana kasannut ystäväpiiristäni miehistön: Ollin, Ossin ja Tommin. Tommin sisämoottorilla varustetussa matkapurjeveneessä olin kerännyt edellä mainitun ohuen purjehduskokemukseni. Ollilla ja Ossilla taas ei ollut mainittavaa purjehduskokemusta ennestään, mutta en sellaista heiltä edellyttänytkään. Tämän miehistön kanssa kävin nyt keskustelun moottorittomuudesta ja yhdessä tuumin päätimme alkaa harjoitella purjehdusta ilman apukonetta. Olimme taktisesti saaneet hain veteen jo heti vapun jälkeen, joten tyhjässä laiturissa oli tilaa tehdä epäonnistuneitakin manöövereitä. Ensimmäisen lähdön laiturista teimme Ollin kanssa kahdestaan. Nostimme isopurjeen jo laiturissa. Tuuli oli idästä 6 m/s. Olimme virittäneet apuköyden laiturista poijuun. Vedimme apuköydellä venettä poijulle iso ylhäällä. Yritimme saada veneen keulan uitettua poijulle, mutta tuuli tarttui purjeeseen ja teki asiasta vaikeaa. Isopurjeen skuutti oli löysällä, mutta silti tuulenpaine purjeessa melkein pakotti Ollin päästämään apuköydestä irti. Kun lopulta saimme keulan poijulle, yritimme saada venettä kääntymään tuulen avulla poispäin satamasta. Kokeilimme eri vaihtoehtoja työntämällä isopurjeen puomia ja purjetta tuuleen ja välillä löysäämällä ison skuuttia. Pinnaa vene ei vielä totellut, sillä meillä ei ollut liikettä. Ongelmaksi osoittautui se, että tuuli pyörteili ja halssimme vaihteli poijussa roikkuessamme osin hallitsemattomasti. Päästimme irti poijusta mielestämme lupaavalla hetkellä, mutta veneen halssi muuttuikin äkkiä ja keula alkoi kääntyä kohti rantaa. Pinnan teho ei riittänyt kääntämään venettä pumppausliikkeestä huolimatta. Laskimme nopeasti ison ja saimme vauhtia pois. Olli tarttui läheiseen poijuun ja saimme tilanteen rauhoitettua. Siinä henkeä haukkoen ja itseämme kerätessä tuli seuran lauttakuski moottoriveneellä viereemme kysymään tarvitsisimmeko hinausapua. Emme ottaneet vastaan kohteliasta tarjousta, sillä halusimme oppia lähtemään laiturista purjeilla. Tajusimme hetken päästä, että tuuli käy purjeen molemmin puolin ja tästä syystä keula ei käänny oikeaan suuntaan. Haimme purjeella uudelleen tuntumaa tuuleen ja yhtäkkiä keula vain kääntyi haluamaamme suuntaan ja päästimme poijusta irti. Purjehdimme rauhallisesti ulos laitureiden välistä sekä Carusellin ja Sirpalesaaren välistä. Loppupurjehdus Helsingin edustalla meni mallikkaasti kuten myös rantautuminen. Rantautuessa laskimme isopurjeen ajoissa ja tyyntyvä myötätuuli toi meidät nätisti omalle poijullemme ilman tarvetta meloa. Saimme heti kättelyssä kokea purjehduksen koko skaalan: haasteet, palkitsevuuden, intensiivisyyden ja sen, että kyseessä on taitolaji, jossa voisi vain kehittyä. Olimme ansainneet rommihömpsyt. Jälkikäteen puimme tätä lähtöä tarkasti läpi samoin kuin kauden monia muitakin tulevia mänöövereitä. Tajusimme mm. pitäneemme lähdössä poijusta liian tiukasti kiinni, mikä osin esti veneen lähtemisen kauniisti liikkeelle. Jatkossa aloimme käyttää lähdössä ns. juoksuköyttä, johon pystyi antamaan reilusti löysää sekä kelaamaan köyden veneeseen liikkeellelähdön onnistuttua.

Purjehtimaan oppii kilpailemalla

Isommat pojat laiturilla sanovat, että purjehtimaan oppii kilpailemalla. Siispä lähtöviivalle opintietä laajentamaan. Veneemme olikin jo vanha tekijä näissä hommissa omaten kisarikauksen, josta kielivät kaksikymmentä rapulukkoa rivissä kajuutan katolla, kun retkirikatussa haiveneessä pärjää alle kymmenen lukon rivillä. Haimme oli kantanut kisavarustusta yllään jo vuosikymmeniä koluten läpi regattoja ympäri Suomen vesien, mutta tämä uusi kippari ja miehistö olivatkin sitten enempi hattu kourassa olevaa sorttia lähtiessään ensimmäiseen ratakisaansa. Toukokuun lopulla otimme osaa HSS:n keskiviikkokisaan. Tuuli oli lounaasta 7-9 m/s. Tuulen voimakkuudesta oli puhetta Tommin kanssa ennakkoon ja päätimme lähteä mittauttamaan taitojamme alussa 9 m/s puhaltaneeseen tuuleen. Tommi tykkää sanoa, että laiturilta ei opi purjehtimaan. Nostaessamme isoa jäi nostinköysi jumiin saalinkiin ja ohjasimme veneen tyhjään poijuun fallin selvityksen ajaksi. Rata-alueella aaltoa ja tuulta oli jonkin verran, mutta hai ui varmasti ja kryssissä kallistui jo totuttuun 20-30 asteen kulmaan. Meidät lähetettiin kolmen Elliott-veneen kanssa samassa lähdössä. Kellotimme lähtöä minuutin tarkkuudella ja saimmekin aloittelijoiksi kohtalaiset lähdöt aikaiseksi heti muiden veneiden perään. Purjehduskisan ns. lentävä lähtö on melko eksoottinen kokemus ensikertalaiselle. Olla nyt viivalla oikeaan aikaan, oikealla halssilla, oikein sijoittuneena suhteessa muihin ja vielä täydessä vauhdissa… lisäksi ne kisan väistämissäännöt. Kilpailussa oli vain neljä venettä, joten tiukkoja väistämistilanteita emme kohdanneet radalla, mutta ennen kisaa yksi Ellioteista kävi meitä hieman kokeilemassa purjehtimalla rinnallemme. Pinnassa nousi heti syke ja mieli alkoi vimmatusti pohtimaan kisaväistämissääntöjä, jos jotain nopeita tilanteita yllättäen syntyisi. Olin itse pinnassa ensimmäisen lähdön ja Ossi toisen. Emme käyttäneet spinnua lenssiosuuksilla lainkaan, sillä uutta elämystä oli jo kehissä kerrakseen. Tulimme molemmissa lähdöissä neljänneksi. Iloitsimme tästä ja totesimme ansainneemme oluet Skifferin terassilla!

Skönäri on vesillä juhannuksena

Ystäväpariskunnalla on mökki saaressa Porkkalan edustalla, kokka sinne! Juhannuksen viettoon lähdettiin siten, että miesväki purjehti ja naisväki autoili. Saaressa oli määrä tavata. Tuuli puhalsi 9-10 m/s kaakosta ja harmaalta taivaalta satoi vettä. Lehtisaaren jälkeen purjehdimme puutarhaväylältä 9 metrin väylälle. Tuuli pääsi monin aukein paikoin muodostamaan kohtalaista aallokkoa, mutta hai ui sivuaallokossa nätisti osin surffissa pitäen yllä mukavaa matkavauhtia. Purjetrimmillä pyrimme pitämään pinnapaineen pienenä. Lähestyessämme Porkkalan edustalla määränpäätämme aallokko keveni saarten suojassa verrattuna ylitettyjen selkien aaltoihin. Rantautuminen oli tarkoitus tehdä siten, että purjevene jätettäisiin poijuun etelään aukeavan lahden keskelle, josta meidät noudettaisiin soutuveneellä maihin. Saapuessamme lahdelle huomasimme mökin piipusta jo nousevan savua. Tuntui kuin olisimme jo perillä. Päätimme lähestyä poijua pelkällä fokalla myötätuulessa ja -aallokossa, napata puos- tai poijuhaalla kiinni poijusta ja voilá. Aallokko ja tuuli pitivät veneen vauhdin kuitenkin verrattain kovana lähestyessämme poijua. Kaimani Jouni sai keulasta poijun kiinni puoshaalla. Veneen vauhti oli kuitenkin niin suuri, että jarruttaminen ei onnistunut. Jouni kaatui märällä keulakannella. Luulin ensiksi Jounin tippuneen mereen, sillä mies kaatui purjeen taakse piiloon. Poiju karkasi ohi veneen. Tuuli painoi meitä kapeaan lahdenpohjukkaan.

Käänsin pinnasta kaiken. Saimme keulan tuuleen. Iso oli alhaalla ja lataamatta mastouraan. Hailla ei pysty kryssimään pelkällä fokalla. Emme ehtineet ladata isoa uudelleen. Vauhti hiipui, kylmä hiki nousi, voimattomuus iski jäseniin, kiroilin. Vene sortui aallokkoon ja ajautui hiljaa rantakallioon / pohjakiviin. Mökillä oli huomattu lähestymisemme ja nyt myös sen epäonnistuminen. Huusimme paremmilta puoliskoiltamme hinausapua ja pian naisväki olikin jo Busterilla apunamme vieden köyden purjeveneestämme poijulle. Vedimme hain irti rannasta ja poijulle. Nyt vasta olimme perillä, emme silloin kun näimme ensimmäisen kerran mökin piipusta nousevan savuvanan. Kipparina olin aivan tyhjä. Purjehtimisen kokonaisvaltaisuus iski kuin tuhat volttia.

Jälkeenpäin tapahtuneesta keskusteltiin paljon. Tulomatkan reipas keli sai meidät tekemään virhearvioinnin lähestymiskelin suhteen. Aliarvioimme tuulen ja aallokon voiman. Meillä ei ollut toimivaa varasuunnitelmaa poijun missaamisen varalle. Jälkikäteen listasimme varasuunnitelmiksi neljä vaihtoehtoa: 1) nostovalmis isopurje, 2) heittovalmis ankkuri, 3) lassoköysi jolla poiju olisi lassottu, 4) veneen ajaminen lahden pohjukan hiekkarantaan. Yhtä kaikki vene kellui kauniisti poijussa, joten se näytti selvinneen vähällä. Toisin oli kipparin sydämen laita. Se oli saanut suuremman luokan pohjakosketuksen.

Juhannuksen jälkeen päätin kotisatamassa käydä sukeltamassa pohjan läpi mahdollisten vaurioiden toteamiseksi. Halusin tehdä tämän rauhassa keskellä päivää olettaen, ettei seuran laiturissa tällöin olisi muita katsomassa. Yhteysalukseen sattui kuitenkin naapuriveneen femmamiehistö kysyen olisinko minäkin heidän tapaansa lähdössä päiväpurjehdukselle. Virkoin hieman vastentahtoisesti meneväni sukeltamaan. Kerroin juhannuksen seikkailustamme. Sain kuitenkin lohduttavia kommentteja Blåvinge-nimisen femman Jussilta. Jussi virkkoi: “Se joka purjehtii Suomen vesillä ja väittää, ettei ole koskaan ajanut kiville puhuu paskaa. Sitä paitsi haihan tykkää, kun sillä ajetaan kiville. Sen köli on suunniteltu ja rakennettu kestämään pieniä pusuja.” Samaan syssyyn sain arvion etten löytäisi pohjasta mitään jälkiä, korkeintaan myrkkymaalista jotain naarmuja. Halusin kuitenkin tarkastaa asian. Sukelsin ja löysin rautakölistä pari naarmua.

Pidempi purjehdusretki

Haaveillessani toissa kesänä purjeveneestä moottoriveneen sijaan pääsi venemallihaaveiluissani loppusuoralle kaksi veneluokkaa: metriluokka 5m sekä haivene. Hai vei voiton parempien retkeilyominaisuuksiensa vuoksi. Moni ei enää pidä haita vakavasti otettavana retkiveneenä, mutta aikanaan se on suunniteltu sekä kilpa- että retkikäyttöön ja täyttää mainiosti edelleenkin tämän kipparin retkeilyvaatimukset. Jostainhan se elämisen tunne on saatava eikä se tule toimistossa kyyhöttämisestä vaan aidosta semisniidusta retkeilystä ja kamojen stäkkäämisestä edestakaisin hain kabiinissa mahtuakseen nukkumaan. Uudessa kotiseurassanihan ei ole lainkaan tavatonta, että aikuiset ihmiset retkeilevät klassikkoveneillä, joissa yöt pötkötellään tyytyväisinä turkkilevyillä autenttisuuden vaalimiseksi. Aikaisemmin mainitsemani metriluokkapurjehtijan Jussin kertomus heidän veneenhakureissustaan Tukholmasta Helsinkiin saa minut aina hymyilemään: äijät olivat purjehtimassa uutta ostostaan femmaa kotiin ja heräsivät sitten matkan puolivälissä ankkurista jostain luonnonsatamasta niiltä turkkilevyiltä hieman viileän ja kostean yön jälkeen. Miettivät siinä sitten aamulla, että onko tämä tämmöinen homma enää viiskymppisten äijien hommaa. Ja pian totesivat, että tämä on juuri sitä viiskymppisten äijien hommaa!

Hui-Hai II:lla tehtävä pidempi retki oli suuntautumassa Helsingistä Houtskariin, jossa skepparea odotti viikon joogaretriitti. Menomatka oli talven pimeydessä suunniteltu jaettavan kuuteen legiin ja sen tekemiseen varasimme yhdeksän päivää varautumalla plägän ja myrskyn mahdollisuuteen. Menomatkan miehistönä toimi ystäväpariskuntani Jouni ja Sara, joilla oli kokemusta moottoriveneilystä, mutta ei purjehduksesta. Olimme pitäneet tällä porukalla muutamat iltapurjehdustreenit Helsingin edustalla ja sitten lähdimmekin jo matkaan.

Toisena matkapäivänä alkuillasta tuuli kuoli 4-6 m/s ennusteesta poiketen ja jätti meidät kellumaan Fjärdskärille Inkoon ja Tammisaaren välille. Matkan näin tyssätessä läheisistä saarista oli alettava katsomaan yöpaikkaa. Paaran puolella oli lupaava asumaton saari. Meloimme lähemmäs saarta etsimään sopivaa rantautumispaikkaa. Ankkuripaikan valinnassa oleellista oli huomioida myös yön ja aamun tuuliolosuhteet, jotta pääsisimme aamulla lähtemään saaresta purjeilla. Teimme lähestymistä ja ankkurinlaskua pieteetillä. Samalla hetkellä kun astuin keulasta rantaan, meitä lähestyi lähisaaresta moottorivene. Saaressa, jonka rannassa olimme, oli kyltti: ‘luonnonsuojelualue, yöpyminen kielletty’. Ajattelimme lähisaaren mökkiläisen tulevan ohjeistamaan meitä tästä asiasta, mutta yllätyksemme olikin suuri ja positiivinen. Meille tarjottiin mökkiläisen omasta saaresta heidän tyhjää kakkoslaituriaan ja poijua yöpymiseen. Emme epäröineet, vaan otimme tarjouksen riemuissamme vastaan.

Hankoniemen kiertäminen käymättä Hangon satamissa vaatii hyviä tuulia, sillä Hangon selillä ei ole juurikaan kaikille avoimia yöpymispaikkoja ja siksi Hangon ohittaminen tietää pitkää purjehduspäivää. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ohittaa Hanko käymättä makasiiniravintoloiden kautta. Hangon kohdalla oli lokissamme kuitenkin 30 M tälle päivälle ja lähestyvä ilta sekä moinaava tuuli laittoivat suunnitelmat uusiksi. Rohkaistuimme yrittämään sisään Hangon Itäsatamaan purjeilla. Lähestymistä helpotti se, että satama-allas oli meille tuttu jo fiskariajoista. Hyvissä ajoin aallonmurtajan ulkopuolelta kiikaroimme bensiksen laiturin itäreunaa, jossa näytti olevan tilaa. Siihen jäämällä välttäisimme syvälle satamaan joutumisen ja riskin joutua umpikujaan purjein. Tuuli oli pohjoisesta, mikä teki lähestymisestä helpon. Pystyimme piissä tarvittaessa hiljentämään lähestymisvauhtia. Tulimme satamaan sisään pelkällä isopurjeella, jonka laskimme hieman ennen poijua. Laituriin livuimme rauhallisesti juuri poijuun kiinnitetyllä peräköydellä hieman jarruttaen. Olihan näitä purjeilla rantautumisia jo tehty, naureskelimme, niin mallikkaasti meni tämä suoritus. Koska laiturissa oli tilaa, käänsimme veneemme saman tien köysien avulla perä laituriin päin. Näin seuraavan aamun lähteminen helpottui huomattavasti. Gastien sanoin: Hanko, we made it!

Yöllä tuuli oli puuskissa 14 m/s ja aamullakin satamassa veneiden fallit kilkattivat vielä kaanonissa. Klo 10 arvioimme tuulen moinanneen meidän osaamistasollemme sopivaksi ja lähdimme laiturista yleisön katsellessa. Vedimme itsemme liikkeelle poijuun viritetyllä juoksuköydellä ja nostimme fokan. Fokalla purjehdimme ulos satamasta, jonka ulkopuolella nostimme ison. Tuulen ollessa pohjoisesta kelin todellinen luonne tulisi paljastumaan vasta Tulliniemen jälkeen, jolloin tuuli pääsisi puhaltamaan esteittä. Valitsimme 9 m väylän Hangon läntisen yli. Saimme purjehdittua pitkiä halsseja sivuvastaiseen reilua kuuden solmun vauhtia kepittäen kanssapurjehtijoita. Pitkien halssien vuoksi aikaa jäi hyvin myös trimmien hienosäätöön ja taisimmekin löytää tällä legillä yhdet retken parhaista trimmeistä. Olimme tyytyväisiä nousukulmaamme. Selän yli päästiin ripeästi ja Högsåran kuuluisa kahvila alkoi lähestyä. Satama Högsårassa on suosittu. Olimme järkeilleet tarvitsevamme paikan laiturin ulkolaidalta, jotta manööverit eivät menisi liian vaikeiksi. Jokin hetki sitten ohitsemme oli purjehtinut komea puuvene. Nyt näimme tuon saman veneen Högsåran laiturissa ja sen vieressä näytti olevan tilaa! Vanhojen kettujen elkein lähestyimme laituria, laskimme purjeita ja sujahdimme muiden veneiden väliin tyylikkäällä loppuliu’ulla. Saimme kehuja paaran puolella olevalta suuremmalta lasikuituveneen kipparilta: “Tuo on ainoa oikea tapa purjehtia”. Styyran puolen klasikkopuuvene paljastui A-vene Evaksi samasta seurasta kuin mekin olimme. Myös Eva liikkui pelkin purjein ja luonnollisesti tämän veneen omistajien Jukan ja Kaarinan kanssa bondasimme aika lailla. Usein satamasta löytyy myös joku vanha parta, joka on nuorempana purjehtinut haita ja haluaa muistella näitä aikoja. Tässä satamassa tuo kohdalle sattunut haipurjehtija oli purjehtinut myös meidän Hui-Hai II:a. Ilta meni rattoisasti turistessa laituribaarissa vuoroin entisen haipurjehtijan ja A-venepurjehtijoiden kanssa.

Houtskari tavoitettiin etuajassa, miehistökuva otettiin kannella ja kippari vetäytyi pyhän kolminaisuuden: joogan, kasvissafkan ja rantasaunan pariin. Saapuessamme Houtskariin tajusin yhtäkkiä kuinka intensiivistä viikon yhtäjaksoinen purjehtiminen oli ollut. Olin miettinyt vain tuulen suuntia ja voimakkuuksia, kuinka manööveerata uusi satama, missä tuulessa tohtia lähteä selän ylitykselle, mitä tehdä jos tuuli moinaa yllättäen. En ollut laskenut ajatustanikaan tulevalle retriitille. Tuntui kummalliselta rauhoittua tulevaksi viikoksi ja käyttää venettä vain yösijana, ei kulkuneuvona.

Kohti kotia purjehdin vakkarimiehistööni kuuluvan Ollin kanssa. Paluumatkan yksi upeimmista päivistä oli kauden ajallisesti pisin purjehduspäivä Rosalasta Byxholmiin. Tuona päivänä tuuli oli 2-8 m/s idästä ja kaakosta tyyntyen iltaa kohti. Valtaosa matkasta oli kryssimistä. Aamulla nostaessamme purjeet pidimme vielä illan määränpään avoinna. Hangon läntisellä selällä tikkasimme kapeaa puutarhaväylää vastatuuleen luotojen välissä paremman tekemisen puutteessa. Saimme vastaantulevilta purjehtijoilta peukkuja tekemästämme. Hangon edustalla päätimme jatkaa eteenpäin kohti Byxholmin saunaa, sillä seuraavaksi päiväksi oli ennustettu hyvin heikkoja tuulia, mikä tarkoittaisi meille lepopäivää. Teimme matkaa Hangon silmän Russarön ohitse. Pian kuitenkin ysimetrisen verkkainen kryssiminen alkoi tylsistyttää ja otimme suunnan takaisin puutarhaväylälle. Siellä pääsimme kikkailemaan ja sekä hai että miehistö tuntuivat olevan enemmän kotonaan sisäväylällä. Tvärminnen kohdalla tuuli alkoi heiketä selvästi, sihautimme yhdet oluet ja fiilistelimme taivaanrantaan laskevan auringon pilviin värjäämää väriloistoa lipuessamme läpi kauniin Tammisaaren kansallispuiston. Viimeinen merimaili yöpaikkaan melottiin. Oli komeata rantautua tyvenessä taskulampun valossa meloen. Saaren sauna oli vielä lämmin, joten hiivimme päivän päätteeksi löylyihin.

Porkkalanselällä huomaa helposti, jos tuulee. Tänään oli tiedossa ylityspäivä. Tuuliennuste ennusti  6-8 m/s lounaasta, mutta jälkeenpäin katsottuna keskituuli oli ollut iltapäivällä 11 m/s ja puuskissa enemmän. Lähdimme Andöstä ennen aamukymmentä. Aluksi spinnuttelimme saarten välissä ja selällekin tulimme spinnulla. Jotkut perässämme purjehtivat ottivat kaikki purjeet alas saapuessaan selälle. Ihmettelimme tätä. Pian huomasimme, että selällä tuulee niin paljon, että meidänkin oli parempi ottaa spinnu alas säilyttääksemme veneemme hallinnan. Myötätuuli selällä teki myös hieman aaltoa ja hetkittäin pääsimme surffiin. Päätimme siirtyä täysmyötäisen purjehtimisesta sivumyötäiseen vähentääksemme vahinkojiipin vaaraa. Kelin edelleen noustessa otimme fokankin alas ja etenimme silti kuutta solmua pelkällä isopurjeella. Ylitettyämme selän tuuli ja aallokko kevenivät hieman.  Mielestäni saaristossa purjehtimisen parasta suolaa on olosuhteiden muutokset, jotka tulevat  aukeiden selkien ja suojaisten saariryhmien vuorottelusta. On mahtava fiilis tulla selältä saarten suojaan surffissa!

Seuraavaksi aloimme keskittyä ystäväpariskunnan saaren poijuun kiinnittymiseen. Kyseessä oli se pahamaineinen poiju, jonka kämmäsimme juhannuksena. Tällä kertaa en halunnut aliarvioida lähestymisen haastavuutta. Kävimme Ollin kanssa yksityiskohtaisen keskustelun lähestymistaktiikasta sekä roolituksesta. Päätimme tehdä lähestymisen pelkällä isopurjeella. Teimme vielä ennen tosipaikkaa 180 asteen kääntymisharjoituksia, joissa kertasimme hain kääntösädettä suhteessa lahden leveyteen johon olimme menossa. Länsituuli puhalsi poijulla vajaata 10 m/s ollen meille sivutuuli. Lähestyimme siten, että kävimme aina välillä piissä tappamassa vauhtia. Itse lahdessa tähän manööveriin ei ollut enää tilaa ja tulimme poijulle vajaata kolmea solmua kiertäen sen vastapäivään. Kiertäessämme poijua aivan likeltä Olli klippasi poijun kiinni sisäkaarteesta. Rannalta kuuluivat aplodit.

Kauden päätavoite – Tuoppi

Olimme miehistön kesken jo keväällä sopineet, että jos kehityskaaremme kesän aikana osoittautuu riittäväksi, otamme osaa Viaporin Tuoppiin. Tapasimme komeana lämpöisenä elokuun aamuna kahdeksalta Merisataman rannassa, josta lautta seuran saareen lähtee. Seurasimme katseella, kun miehistömme jäsen Tommi tuli juoksujalkaa laukku olallaan satamaan myöhästyen täpötäydestä lautasta. Seurastamme ja sen klassikkolaiturista oli lähdössä miltei kaikki klassikot Tuoppiin. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Pidimme laiturissa miehistökokouksen, kertasimme roolit ja tärkeimmät prinsiipit. Klassikkolaiturin kuhina alkoi purkautua, kun puiset kaunottaret yksi kerrallaan irtautuivat kuin taianomaisesti laiturista, nostivat purjeet ja asettuivat kauniiseen jonoon purjehtien kevyessä koillistuulessa Mattolaiturin kapeikon läpi. Liityimme kulkueeseen saaristoristeilijöiden, femmojen, kutosten, kasien, viisvitosten, A-veneiden ja Louhien sekaan. Kruunuvuorenselälläkin oli hulinaa, kun ensimmäisiä luokkia lähetettiin jo kilparadalle. Olimme lähtöalueen tuntumassa hyvissä ajoin, mutta omasta lähdöstämme melkein myöhästyimme, kun kryssiminen viivalle vei arvioitua enemmän aikaa. Kiireen ja kokemattomuuden vuoksi emme osanneet sijoittua lähtöviivan edullisempaan päähän. Mutta olimme sentään oikealla eli styyran halssilla, emmekä joutuneet halssimme vuoksi väistämään muita. Ollessamme alempana tuulessa jouduimme tekemään ennen ylämerkkiä yhden tikin enemmän kuin muut hait ja jäimme jälkeen. Ekalla spinnuhalssilla spinnufalli meni solmuun barberin kanssa ja jäimme lisää jälkeen.  Myöhemmin Tiirakarin ja Husunkiven välillä tuuli moinasi käytännössä täysin ja muiden haiden kelluessa plägässä me saavutimme fleetin ja ohitimmekin viitisen haita. Tämä oli maaginen hetki. Emme tohtineet koskea trimmeihin lainkaan, jottei liikkeemme pysähtyisi. Teimme ohituksia vaivihkaa tuulen puolelta.

Radan loppupään krysseissä jäimme taas muista hieman jälkeen. Maaliviivan jo häämöttäessä sekoilimme vielä kertaalleen, kun luulimme, että lähdön tapaan maaliviivojakin olisi kaksi erillistä maaliveneen molemmin puolin. Viime hetkellä teimme vielä vendan ja samassa puomi löi nenältäni Ray Banit mereen. Seurasin katseellani, kun messinkisangat ja lasiset polaroidlinssit vajosivat ahdin valtakuntaan. Loppusijoituksemme oli 9/11 ja olimme siihen ensimmäisenä isona purjehduskilpailuna tyytyväisiä.

Palkintojen jaossa hailuokan voittajalle jaettiin komea hain puolimalli kiertopalkinnoksi. Satuimme seisomaan yleisössä voittajamiehistön vieressä ja pääsimme ihailemaan lähietäisyydeltä tätä palkintoa, joka oli ollut jaossa vuodesta 2009. Riemuksemme huomasimme palkinnon alalaidan laatoista, että Hui-Hai II oli voittanut tuon pystin kahdesti vuosina 2009 ja 2011. Siinäpä tavoitetta nykyiselle miehistölle. Veneestä homma ei näyttänyt olevan kiinni.

Kohti uutta purjehduskautta

Mennyt kesä antoi paljon. Olen löytänyt puuveneyhteisön lisäksi purjehdusyhteisön, oppinut purjehduksen perusteita, saanut veneelle arvoisensa laituripaikan, kerännyt ympärilleni upean miehistön, retkeillyt, hieman kilpaillutkin. Samalla tunnen olevani vasta alussa ja edelleen tohkeissani. Eipä mene päivääkään näin sydäntalvellakaan, etten fiilistelisi purjehdusta ja puuvenettä. Into oppia ja kokea lisää on suuri, toivottavasti niin suuri, että se kantaa läpi elämäni tarjoten hienon harrastuksen liikkuessani Suomen saaristossa valkoisten purjeiden alla.